lauantai 15. heinäkuuta 2017

Extreme Triathlon Celtman 2017 - Osa 3/3: Kisapäivä


Lauantaiaamuna kellon herätys oli normaalia aikaisemmin eli 02.00. Kyseessä ei ollutkaan mikään normaali aamu, vaan Extreme Triathlon Celtman kilpailupäivä. Tuuli pauhasi ulkona ja oli pimeää. Autot oli jo pakattu valmiiksi reilut 3 tuntia aikaisemmin. Toisessa autossa oli matkalaukut ja toisessa kilpailuvarusteet. Olin saanut nukuttua noin puolitoista tuntia ja toinen puolitoista tuntia olin yskinyt keuhkot kipeiksi. Nyt olin kuitenkin asennoitunut jo kilpailuun. Aamutoimiin kuului kaurapuuron teko ja kanamunien keitto. Lisäksi siivosin keittiön ja talon muut tavarat niin, että talo jäi siistiin kuntoon jäljiltämme. Tein vielä maltojuomapullon mukaan kilpailun alkuun. Urheilujuomasekoitukset ja geelit olin jo tehnyt valmiiksi edellisenä päivänä. Perinteiset salaminakit lähtivät myös mukaan. Lukitsin lähtiessä ovet ja jätin avaimen sovittuun paikkaan pihalle.

Kaksi autoa lähti kohti määränpäätä aamun hämärässä. Määränpää oli Shieldaig. Ajoimme Peterin kanssa reipasta vauhtia huoltoautolla ja Jere tuli matkalaukkuauton kanssa perässä. Näin ajatuksissani kuinka matkalaukut vaihtoivat puolta mutkaisella tiellä Jeren ajaessa autoa ja kiroillessa vauhtia. Shieldaigin kylässä oli T1 eli vaihtoalue uinnista pyöräilyyn. Täältä tapahtui myös siirtyminen linja-autoilla uinnin aloituspaikkaan.

Yhteiskuva rannalla
Jere ja Peter jättivät minut Shieldaigin reunamille varusteiden kanssa ja lähtivät viemään varastoauton odottamaan maalialueelle Torridoniin. Minä kasasin kamat selkääni ja pyöräilin pienen lenkin pimeässä kohti pyörätelineitä. Vaihtoalueella oli erilainen tunnelma kuin esimerkiksi Lanzarotella. Huoltajat pyörien luona juttelivat kilpailijoiden kanssa ja sellainen hiljainen harras valmistautuminen puuttui. Itse tarkistin renkaiden paineet ja laitoin geelit sekä muutamat salaminakit putkelle. Puin märkäpuvun päälleni ja lähdin katselemaan joko Peter ja Jere olivat tulleet Torridonista.

Peteriä ja Jereä ei näkynyt missään. Olin onnistunut laittamaan vaseliinipurkin jonnekin ja kiroilin, kun en löytänyt sitä. Märkäpuku hiertää aika pahasti kaulaan, jos kaulalla ei ole rasvaa. Perserasva on myös hyvä laittaa pitkään suoritukseen, niin välttää hiertymät alapäässä. Kysyinkin vaseliinia joltain eteläamerikkalaiselta kilpailijalta ja sainkin pikkuisen vaseliinia kaulaani. En viitsinyt kysellä enää perserasvoja, kun vaseliinipurkkikin oli niin pieni. Lähdin kävelemään kohti linja-autoja Shieldaigin rantatietä. Jere ja Peter tulivat vastaan tien loppupäässä. Annoin mukanani olleet varusteet Peterille ja Jerelle. Sanoin vielä Peterille, että pyöränpumppu taisi jäädä jonnekin rantatielle ja lähdin linja-autoon odottamaan uimapaikalle siirtymistä.

Uinnin starttikuva. Päällikkö Solakkasilta!
Istuin linja-autossa odottamassa lähtöä, kun viereeni istui punapartainen mies. Juttelimme kaverin kanssa niitä näitä ja muutkin juttelivat kaverille lähipenkkiriveistä. Mietin, että onpa se ehtinyt saamaan paljon tuttuja jo täällä, kun takapenkistäkin joku huusi sille jotain. Myöhemmin selvisi, että kaveri oli Iron Cowboy. Erittäin kuuluisa amerikkalainen triathlonisti. Tiesin kyllä kaverin, mutta en todellakaan olisi ikinä uskonut istuvani linja-autossa vierekkäin kyseisen kaverin kanssa. Tunnelma oli muutenkin katossa erään kreikkalaisen kilpailijan toimesta. Hän veti aivan uskomatonta showta koko ajan. Eihän siinä voi muuta kuin nauraa. Matka uimapaikalle taittui nopeasti.

Uinti

Uinnin startti oli itseasiassa aika lähellä mökkiämme. Poukamassa, johon laski pieni joki. Oli laskuvesi ja rannalla oli paljon tilaa uimareille. Aamu oli alkanut jo sarastaan, kellon ollessa noin 04:40. Kilpailijat veryttelivät ja skotlantilaiset kansanmusiikkiartistit rummuttivat eeppistä rummutusta ja soittivat säkkipilliä. Celtman-tulet sytytettiin ja yhteiskuva otettiin. Yhteiskuvan jälkeen uimarit siirtyivät hyiseen mereen. Olin ensimmäisten joukossa vedessä ja kahlasin mereen laskevaan jokeen. Sukelsin keskelle jokea ja totesin, että on muuten kylmää vettä. Käännyin selälleni ja kelluin kuin merisaukko mereen virran viemänä. Pikkuhiljaa sain ympärilleni lisää kilpailijoita, kreikkalaisen laulaessa lähtölauluja kovaan ääneen meressä. Hauska mies!

Uinnin alkumeininkejä
Tunnelma alkoi tiivistyä ja kreikkalainen hiljentyi. Kajakit ympärillämme valmistautuivat lähtöön. Olin kääntynyt jo uintisuuntaan jokainen lihas jännittyneenä. Syke oli noussut 110:aan ja veri kohisi suonissa. En tuntenut kylmää tai jännitystä. Olin täynnä voimaa ja energiaa. Torvi törähti ja lähdin uimaan voimakkailla vedoilla kohti saaren kulmaa. Uimareitti kulki poukamasta kahden saaren ohi Shieldaigin rantaa. Saarten välissä oli iso avovesiosuus. Uinnin pituus oli 3,4 km ja vesi oli 10-12 asteista. Vedessä oli kuulemma paljon meduusoita. Mikään ei hidastaisi minua, tätä varten olin treenannut pitkään.

Keskityin joka vetoon ja säästin vielä jalkoja. Hetken päästä näin jo ensimmäisen meduusan ja sitten toisen. Sitten lopetin laskemisen, niitä oli niin paljon. Vedin leuan kohti rintaa, että saisin paremman liu’un uintiin. Ihailin samalla meduusoita, jotka välkkyivät jossain allani. Rytmi ja rentous hävisivät isolla selällä isojen aaltojen iskiessä oikealta kylkeen. Lähempänä isoa saarta virtaus veti voimakkaasti saaresta poispäin. Lisäsin lisää voimaa potkuihin ja käsivetoihin. Suunnistin myös enemmän virtaa vasten pysyäkseni suunnassa. Ohitin monia minut ohittaneita uimareita. Saaren kärjen ohitettuani aloin uida niin voimakkaasti kuin pystyin. Näin jo rannassa soihdut purjeveneen takana noin 500 metrin päässä. Kroppa oli vasta lämpenemässä ja uinti tuntui hyvältä. Oli ihan päällikkö olo.
Uintiin lähtö
Ranta lähestyi ja sääntöni on, että en nouse kahlaamaan ennen kuin käsi osuu pohjaan. Olin juuri ohittanut isoja meduusaparvia eikä vesi ollut enää kovin syvää. Näin soihdut selvästi ja uimareita, jotka pääsivät rantaan. Ranta läheni ja käsi osui pohjaan. Nousin ylös ja lähdin reippaasti kävelemään kohti vaihtoaluetta. Jalat menivät eri suuntaan kuin olin halunnut. Onneksi Peter ohjasi minua eteenpäin. Kova keikutus oli saanut tasapainoaistin sekaisin. Oli hauskaa, kun kävelin kun olisin ollut humalassa.

Vaihto meni hitaasti. Kuivasin itseni ja vaihdoin kuivat sään mukaiset vaatteet päälleni. Nyt oli turha hötkyillä, kun kilpailu on omahuoltoinen eikä sää ollut lämmin.

Pyöräily

Pyöräily alkoi heti pitkällä nousulla kohti Torridonia. Hieman ennen Torridonia oli pitkä vauhdikas lasku. Pyörästäni tippui juomapullo laskussa tien epätasaisuuksien takia. Pyysin Peteriä vetämään juomapullojen ympärille ilmastointiteippiä, etteivät ne ole niin liukkaita. Tämä pieni parannus auttoi ja pullot pysyivät telineissä. Ylitin ensimmäiset karjaportit. Ne olivat noin 2,5 metriä leveitä sillankansia. Kansi oli isoista metallisista lattapalkeista tehtyjä poikkipalkkeja, lattojen väli olin noin 15 cm. Erittäin vaarallisia ylittää ja niiden yli piti ajaa kovaa vauhtia, jos ei halunnut kaatua.


Torridonista eteenpäin sain pidettyä hyvää vauhtia matalalla sykkeellä ja tehoilla. Yksikaistainen tie oli hankala ajaa, kun huoltoautoja poukkoili ohi heti, kun tuli pienikin rako. Ajoinkin noin 35 km/h keskivauhtia kohti kaksikaistaista tietä ja parempaa tienpintaa. Olisi ollut turhan riskaabelia lähteä ohittelemaan muita kilpailijoita tässä vaiheessa. Ensimmäinen 20 km oli ihan mukavaa menoa myötätuulessa ja tuuli muuttui sivumyötäiseksi kaksikaistaiselle päästessä. Minua ohiteltiin ja minä ohitin kohta minua ohittaneita. Tie oli hyväkuntoista vielä ja tuuli oli minulle suotuisaa. Ensimmäiset 60 km meni aika nopeasti ja 70 km, sitten alkoivat kovemmat nousut ja tuuli oli hieman enemmän edestä kuin takaa.

Nousut olivat pidentyneet ja tuuli yltynyt. Maisemat olivat aivan upeita. Oli kuitenkin keskityttävä ajamiseen eikä maisemiin, tuulen ravistellessa pyörää välillä rajusti. Isoissa alamäissä sai pitää ihan tukevasti pyörästä kiinni, kun tuuli iski puuskissa sivusta. Vesisade oli yltynyt todella kovemmaksi. En tehnyt ajolaseilla mitään, koska ne olivat niin huurussa ja likaiset. Ison nousun jälkeen olin vuoren päällä ja juomapullot olivat tyhjät. Huoltoauto oli kadonnut jonnekin. En ollut nähnyt huoltoa vähään aikaan. Olosuhteet ja reitti olivat muuttuneet vaikeammaksi ja nyt tarvitsisin kannustusta sekä nestettä. Pitkät nousut ja tuuli alkoivat tuntumaan reisissä. Viileä keli oli oma elementtinsä tähän päälle.


Pitkässä kovassa nousussa pysähdyin kuselle ja tarkistamaan etujarrua. Pysähdyin eikä kenkä irronnut polkimesta, mätkähdin mutaan kylki edellä. Otin kyynärpäällä vastaan ja teki kipeää. Jätin pyörän mutaan ja kävin tarpeilla. Korjasin hieman etujarrua ja lähdin jatkamaan matkaa. Edessäni polki joku skotlantilainen kilpailija. Hän sopersi ääneen koko ajan jotain omia juttujaan. Ajoin hänen vierelleen ja juttelimme siinä muutaman sanan. Jatkoin matkaa skotin jäädessä juttelemaan itselleen. Oli ihan kiva huomata, että oloni oli parempi kuin tällä kanssakilpailijalla. En ollut vielä niin väsynyt kuin hän. Kroppa oli sen tuntuinen, että jokunen kilometri oli jo takana. Takana oli jo noin 120 km ja edessä noin 80 km. Aika lohduttavaa, kun tiesi, että puoliväli oli jo ylitetty.

Olin jossain korkealla mäellä, kun tuuli painoi vastaan ja loivaa nousua jatkui ja jatkui. Juomapullot olivat tyhjät ja otin nestemäistä geeliä. Nämä geelit olivat ihan kivoja niellä, mutta kun laitoin roskat kisa-asun lahkeeseen, tämä hyvin juokseva sokerimömmö valui reisille ja polvitaipeisiin. Sormet olivat ihan tahmeat ja polvitaipeissa tuntui nihkeiltä. Roskat oli kuitenkin pakko laittaa jonnekin. Roskaaminen aiheuttaa hylkäämisen ja se on ihan oikein. Olisi todella törkeää roskata Skotlannin upeaa luontoa millään tavalla. Geelejä on pakko ottaa tai meno hyytyy. Energian kulutus oli todella kova näin pitkässä suorituksessa. Olinkin tankannut hiilihydraatteja jo kilpailuviikon tiistaista asti nesteenä.

Vihdoinkin alkoi pitkiä laskuja. Tuuli oli kova ja puuskittainen etusivutuuli tempoi etupäätä. Se iski välillä etukiekkoon niin, että sai pitää kunnolla kiinni kovissa laskuissa. Tie oli muuten ihan ok kunnossa, mutta siinä oli välillä isoja reikiä. Olin saanut kiinni taas yhden pyöräilijän. Hän ajoi noin 50 metriä edelläni ja hän yritti pitää minut takanaan. Ajattelin ajella samaa vauhtia kuin hän, koska oli helpompi huomata montut hänen väistöliikeitään. En halunnut, että vanne menee rikki näihin reikiin.


Vihdoinkin näin huoltoauton. Se oli aika suuri helpotus. En tiennyt minne he olivat hävinneet, mutta onneksi olivat kuitenkin taas mukana kilpailussa. Ajoin autolle ja täydensin nesteet ja geelit. Vaihdoin muutaman sanan ja lähdin jatkamaan matkaa. Liikenne oli lisääntynyt ja monttujen väistely oli aika vaarallista autojen ajaessa läheltä kilpailijoita. Tuli mieleen Suomen liikenne ja monien autoilijoiden suhtautuminen pyöräilijöihin. Alkoivat viimeiset kovat kilometrit. Maratonin alkuun oli noin 50-60 km.

Ajoin hyvää vauhtia tältä huoltopisteeltä eteenpäin. Tie oli loivaa alamäkeä, mutta välillä todella rypyläistä ja huonokuntoista. Kova liikenne ravisteli kovan tuulen lisäksi ajoa. Selkiä tuli vastaan ja lopulta pääsin toiseksi viimeiseen risteykseen kohti vaihtopaikkaa. Tuuli muuttui vastatuuleksi, se oli kova tuuli ja vesisade yltyi. Onneksi sain hieman tuulen suojaa metsästä noin kymmenen kilometrin ajan. Sitten alkoi Via Dolorosa, puuton osuus vuorten noustessa sivuilla. Tie oli laakson pohjalla ja tuuli puhalsi 35 mph voimalla vastaan, vauhti tippui 22-28 km/h. Vesisade yltyi.

Pää oli ihan sumussa, olin kääntynyt viimeisestä kääntöpaikasta kohti juoksun aloitusta. Ajoin pääasiassa kahdella pienimmällä vaihteella kohti pyöräilyn loppua. Jos halusin geeliä tai vettä, minun piti pysähtyä. Tuuli oli niin kova, että ei voinut ajaa yhdellä kädellä. Ajoasento oli automaattisesti muuttunut todella pieneksi ja aerodynaamiseksi. Ohitin useita kilpailijoita tällä viimeisellä pätkällä ja moni ajoi pystyasennosta ottaen kovan tuulen kehoonsa ja kovan vesisateen, joka piiskasi pistävästi iholle. Oli hieman outo tunne päästä lähelle vaihtoa. Liikenne oli ihan tukossa ja poliisi ohjasi liikennettä. Yritin ajaa autojen ohi ja tähystää missä huolto sekä vaihtoalue olivat. Vihdoin sain opastuksen vaihtoon ja poljin mäen ylös Jeren ja Peterin luo. Odottamani juoksu oli alkamassa. Uskomaton kärsimys oli takana.

Juoksu

Huolto oli tuonut minulle varusteet vaihtoalueelle. Varusteet olivat valmiiksi pakattu reppuun. Repussa oli merinovilla kerrastoasu, EA-pakkaus, pelastuspakkaus, hupullinen sadetakki, sadehousut, kompassi, pilli, 2 litraa juomaa ja geelejä. Olin väsynyt ja kädet olivat ihan kohmeessa. En löytänyt puffaa mistään. Peter lähti hakemaan sitä autolta. Lopulta sain puffan päähän ja lähdin kipittämään ensimmäistä 18 km juoksuosuutta, kohti T2A huoltopistettä. Jos selviäsin sinne 11 tunnin yhteisajalla saisin sinisen paidan, sijoittuisin ylempää luokkaan ja pääsen kiipeämään Benn Eighin huipulle. Päässä oli kuitenkin epäilys, ettei sinne pääse kukaan kiipeämään kovan kelin vuoksi.

Huoltajien numerolappu
Heti reitin alussa hiekkatie lähti nousemaan ylöspäin jyrkästi. Pistin kävelyksi jalkojen ollessa hieman väsyneet pyöräilyn jäljiltä. Kävelin jyrkkää mäkeä ja huomasin kauempana kaksi kaveria, jotka myös kävelivät. Juoksin noin sata metriä ja kävelin viisikymmentä. Mäen huippu alkoi tulla lähemmäksi. Vastaan käveli nuori mies naama leveässä hymyssä ja rinkka selässä. ”Haluatko karkkia?” kuului kysymys kohdatessamme. ”Totta kai!” vastasin ja otin karkin. Lähdin taas juoksemaan ja mäen huippu oli saavutettu. Takana oli metsäinen, kaunis mäkiosuus. Nyt edessäni avautui avara lakeus. Tuuli ja vesisade tuntuivat kehossa selkeämmin. Tie oli muuttunut mudaksi. Isot työkoneet olivat myllänneet tien huonoksi ja yritin loikkia mättäältä mättäälle. Säästin jalkoja mudalta ja vedeltä aluksi. Sitten päätin, että ihan v…n turhaa touhua ja juoksin lätäköiden ja mudan läpi helpoista kohdista. Välttelin vain kiviä ja monttuja.

Sitten törmäsin outoon näkyyn. Järjestäjillä oli huoltopiste keskellä ei mitään. ”Hyvin menee! Haluatko keksiä tai muffinsseja?” Eipä siinä. Pysähdyin ja otin muffinssin ja jatkoin matkaa pitkin mutaista tietä. Vauhti alkoi olla parempi ja rennompi. Jaloissa tuntui hyvältä ja sumu alkoi hälvetä päässä. Kehossa oli flow-tila. Oli mahtavaa juosta ja nauttia maisemista. Alhaalla näkyi järviä ja metsää, ympärillä vuoret kohosivat pilviin ja sumuun. Mäen pohjalla reitti kääntyi tieltä polulle, polku meni pitkin niittyä ja järven rantaa. Hetken päästä se nousi tielle metsään. Kaikki vastaan tulevat olivat iloisia ja sanoivat ”well done!”. Mahtava meininki.

Pääsin vihdoinkin viimeiselle tarkistuspisteelle. Siellä oli lääkärin tarkastus ja huoltaja lähti mukaan viimeiselle 24 km pätkälle. Sain kuulla, että myöhästyin 11 tunnin tavoitteesta 12 minuuttia. En saanut sinistä paitaa ja se ärsytti. Iso vuori oli kuitenkin suljettu ja kaikki juoksivat saman osuuden eli alareitin. Päätin, että parempi tehdä nyt homma kunnialla maaliin ja turha murehtia muusta. Lähtötilanne kilpailuun oli kuitenkin aika surkea ja olin jo pitkällä menossa. Vielä vain 24 km pienen vuoren yli ja kisa olisi siinä.

Benn Eigh suljettu
Lähdimme Peterin kanssa juoksemaan pitkin tietä, jolta käännyimme kohti Benn Eighin vieressä olevaa vuorta. Sanoin Peterille, että juoksemme hyvät osuudet ja pahat kiviset osat kävellään. Jyrkkiä ylämäkiä oli turha lähteä juoksemaan, ne käveltiin. Tuuli ja vesisade olivat aika rankkaa vuorten välissä. Kilpailijat olivat vaihtaneet sadevarusteita päällensä, minä juoksin pyöräilyvarusteissa. Olin vain vaihtanut kengät ja laittanut puffan päähäni.

Sadevesi muuttui vuorilta alas tullessaan isoiksi puroiksi ja joki oli muuttunut kuohuvaksi koskeksi. Polku oli kivinen ja mutainen. Painotin Peterille, että on yritettävä olla taittamatta nilkkoja tai kaikki tehty työ on ollut turhaa. Vuoripelastustiimi oli järjestänyt vapaaehtoisia reitin varrelle kannustamaan ja auttamaan, jos joku tarvitsisi apua. He olivat iloista porukkaa tuulesta ja vesisateesta huolimatta. Olipa vuorella joku mies säkkipillinkin kanssa.

Peter ja Skotlannin sää
Matka lyheni joka askeleella. Reitti muuttui alamäeksi ja meri alkoi näkyä. Tiesin, ettei nyt ole enää kuin viitisen kilometriä maaliin. Polku muuttui mäntymetsän jälkeen asfalttitieksi. Aluksi tie nousi jyrkästi ylös ja lähti pienenä serpentiininä alas. Siitä tie jatkui tasaisena kohti Torridonia ja maalialuetta. Asfaltilla juostessa huomasin, että etureisissä ja jalkapohjissa oli hieman jäykkyyttä sekä kipua. Naama oli kuitenkin hymyssä. Torridon ja maalialue näkyivät. Lisäsimme hieman vauhtia ja ensimmäiset kyläläiset kannustivat ikkunoissa. Kahvilan kohdalla sisältä tuli ulos iso porukka ihmisiä kannustamaan. Iho oli kananlihalla eikä se johtunut kylmästä. Loivan nousun jälkeen lisäsin vauhtia ja juoksin maaliin. Olo oli epätodellinen, onnellinen ja väsynyt. Olin katsonut tätä kohtaa joskus Wattbikellä treenatessani YouTubesta. Nyt olin itse täällä ja saanut homman päätökseen. Sain Celtman-oluen käteeni ja järjestäjät ottivat minut vastaan ilolla. Minulla oli nälkä ja olotila hieman epätodellinen. Nyt piti ehtiä vielä majoitukseen Applecrossiin, mutta sitä ennen piti syödä!

Maalikuva

Loppupähkäilyä

Tämä oli ehdottomasti elämäni kovin saavutus urheilussa ja tein sen puolikuntoisena. Sininen paita jäi 12 minuutin päähän. Sitä on turha jäädä suremaan. Sain suoritettua itselleni antamani Suomi 100 haasteen kunnialla läpi. Kipeänä ja antibioottikuuri päällä tämän kaltaiset suoritukset ovat aina iso riski. Päätin ottaa riskin ja tässä tapauksessa se kannatti. Sijoitukset jaettiin niin, että sinipaitaiset olivat ylemmässä luokassa ja valkopaitaiset olivat toisessa luokassa. Olin valkopaitainen ja sijoituin 86. Loppuaikavertailussa olin 66. Kilpailijoita lähti matkaan 178, keskeyttäneitä ja hylättyjä oli 22. Kilpailuun oli ilmoittautunut hieman yli 200 kilpailijaa.

Maaliin päässeet yhdessä
Matkani Skotlantiin oli kallis. Koimme vastoinkäymisiä ja flunssa latisti mielialaa. Kaikesta selvittiin kunnialla ja nyt on paljon viisaampi seuraavalla kerralla. Tämä kilpailu avasi silmiä ja antoi paljon kokemusta. Näin kovia kilpailijoita ja heidän toimintaansa. Positiivisuus ja hyvähenkisyys ovat asioita, jotka jäivät järjestäjistä ja kilpailijoista mieleen. Köllikkä Team muuttui kevään aikana huoltajien vaihtuessa tai jäädessä pois. Ensi kertaa huoltajana/juoksijana toiminut veljeni Peter Kock suoritti tehtävän kuitenkin hyvin. Jere Koistinen / Rainy Day Entertainment teki upeaa työtä huonoista yhteyksistä huolimatta. Jere osallistui myös huoltotyöhön ja nosti henkeä hyvillä vitseillään ja ideoillaan. Meillä oli myös hyviä keskusteluja iltaisin ja vaellusretket vuorille olivat hienoja.

Kisan jälkeiset meiningit
Tämä kesä on minun kolmas triathlonkesäni ja olen tiputtanut painoani 13-15 kiloa triahlonin ansiosta. Talven määrätietoinen treeni ja lokakuussa aloittamani Tribase valmennus, Panu Liedon ja Jussi Lotvosen ohjeilla on tuonut tuloksia tekemiseen. Toukokuun Ironman Lanzaroten täyden matkan kilpailussa parannus aikaan oli 1 tunti ja 44 minuuttia edellisvuodesta. Vajaa kuukausi tämän jälkeen vedin läpi Extremen Triathlon Celtmanin. Käsittääkseni ensimmäisenä suomalaisena ikinä! Nyt kohti kesän muita haasteita. Saa nähdä onko Köllikkäukossa enää virtaa jäljellä? Seuraavaksi Joroisten puolikas kilpailu.



SUURET KIITOKSET! ILMAN TEITÄ SE EI OLISI ONNISTUNUT!


Köllikkä Team


Huoltaja/juoksija - Peter Kock
Huoltaja/media - Jere Koistinen / Rainy Day Entertainment
Huoltaja/
pääyhteistyökumppani - Ari Kiira / A.Kiira Oy / Akra Oy
Nettivastaava - Nora Kiira
Vaimo ja perhe - Sari Kiira, Nea Kiira, Jesse Kiira


YHTEISTYÖKUMPPANIT

A.KIIRA OY
AKRA OY
PARKETTI JA MATTOASENNUS VÄISÄNEN
BP ASENNUS OY
FINTEKRA
SPECSAVERS VARKAUS
MOBICARE OY
HAAPAJÄRVEN FYSIOTERAPIA
KUNNONSALI

ERIKOISKIITOKSET tuestanne Extreme triathlon Celman projektiin

LED LENCER
TRIMTEX
ESKO KOTIVUORI / SQUEEZY
LUODE
PYÖRÄHUOLTO JUKKA PERÄSALMI
ENDURANCE SPORTS FINLAND
RIINA MARKKULA
SAULI PESONEN
JANIINA KIIRA
PEKKA LEHTIKOSKI
HEIDI KARTTUNEN
TRIBASE VALMENNUSTIIMI JA VALMENTAJAT

KÖLLIKKÄUKKO SUPPORT TEAM

Matti Suuronen
Jari Dahlström
Joona Pietinen
Miika Mikkonen
Mikko Laitinen
”Tapi” Laitinen
Tarja Ollikainen
Janne Tyrväinen
Terho Ahtiainen
”Ukki” Jari Tukiainen
Janne Räisänen
Jouni Hopia
Osmo Puustinen
Jouni Immonen
Timo Hartikainen
Hannu Nissinen
Sirkka Järvenpää
Kaija Järvenpää
Jouni Hänninen
Päivi Hänninen
Ari Kiira perheineen
Janiina Kiira
Satu Nurmentie
Joonas Taina
Matti Vartiainen
Enska Riikonen
Hanna Reijonen
Anne Arrelo
Harri Arrelo
Sami Sabour
Timo Kähkönen
Jorma Leppänen
Päivi Lehtikoski
Matti Oinonen
Reijo Kiira
Tuula Kiira
Harri Ikonen
Jere Immonen
Vesa Tuononen
Pertti Kiira
Marko Rissanen

JOS EN JOSTAIN SYYSTÄ OLE MUISTANUT LISÄTÄ NIMEÄSI LISTALLE, ILMOITA SIITÄ MINULLE!
kollikkaukko (at) gmail.com

keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Extreme Triathlon Celtman 2017 - Osa 2/3: Kilpailuviikko

Maisemat olivat sellaiset, että ne pakottivat ulkoilemaan. Valitsimme ensimmäiseksi kiipeilykohteeksi edessämme nousevan nyppylän, joka oli aika mukavan kokoinen kiivettävä. Meidän oli pakko huiputtaa se heti mökille päästyämme. Raikas kostea ilmasto avasi hieman hengitystä ja rauhallinen liikkuminen teki hyvää jumissa olevalle keholle.

Se, miten Skotlannin maisemat vaikuttavat mieleen ja kehoon on vaikea kuvailla. Tuuli liikuttaa pilviä vauhdikkaasti ja keli vaihtelee auringonpaisteesta vesisateeseen hetkessä. Auringonvalon muokatessa vuorenrinteiden varjoja ja värejä. Vehreät metsät, purot ja meri näyttävät myös välillä harmaan sävyisiltä ja hetkessä taas aivan upean kirkkailta. Näitä maisemia voisi tuijottaa tunti tolkulla. Nämä maisemat vievät kuitenkin usean ihmishengen joka vuosi. Olosuhteet voivat muuttua siis hetkessä. Tuuli ja sade voivat olla todella vaarallinen yhdistelmä vuorille kiivetessä. Varusteet on oltava kunnollisia ja reiteillä kannattaa pysyä.

Kilpailua edeltävän illan tunnelmia
Alkuviikko meni ajellessa kilpailureittiin ja alueeseen tutustuen. Pyörää testaillen, vaeltaen ja flunssaa parannellen. Viimeinen kuumeeton päivä oli tiistaina. Olin yrittänyt tehdä yrttiteetä valkosipulilla ja inkiväärillä vahvistettuna. Otin vielä viskipaukun iltaisin desinfioimaan kurkkua. Olo oli kuitenkin muuttumaton. Poskiontelot olivat kipeytyneet ja yöllä heräsin yskänkohtauksiin sekä tukkoiseen oloon. Päivällä olo oli aina hieman parempi. Huoltaja ja viimeisen osuuden juoksija Peter oli myös kipeä. Homma ei näyttänyt hyvältä.

Flunssantappolääkettä

Reittitiedustelu pyöräilyosuudella kertoi karua totuuttaan. Reitillä ei ollut ihan törkeän jyrkkiä nousuja, mutta pitkiä nousuja oli useita. Reitti oli helppo muistaa. Tien kunto oli suurimmaksi osaksi aika huono. Siellä oli jyrkkiä kovavauhtisia alamäkiä, joita ei voinut ajaa kovasti. Tiessä oli pahoja teräväreunaisia monttuja ja tienpinta oli todella liukas märkänä. Epätasaista tienpintaa oli paljon. Onneksi oli myös nopeita hyväkuntoisiakin pätkiä. Olisi varottava myös muuta liikennettä, jos väistää jotain monttuja tai reikiä tiessä. Pyöräreitti olisi haastava ja autosta ei välttämättä edes huomaa reitin vaativuutta. Pyörää testatessani pääsin kuitenkin toteamaan tien liukkauden, kun ajoin erään mutkan suoraksi ja lensin tangon yli pääedellä turpeeseen. Onnea oli mukana ja mitään ei käynyt. Lampaat varmaan nauroivat mielessään, kun trikoopelle lentää!

Pyöräosuuden testailua
Viikon puolessa välissä kävimme rekisteröitymässä ja tarkistuttamassa varusteet. Saimme jäitä niskaan oikein kunnolla. Varusteet eivät täyttäneet vaatimuksia ja piti lähteä etsimään varusteita. Emme olleet ainoita kilpailijoita, joilla oli puutteelliset varusteet. Onneksi kilpailun järjestäjä oli jo varustautunut tähän. Kilpailupaikalta oli mahdollisuus ostaa vaatimukset täyttävät kuoriasut ja alusasuja. Samalla sain ostettua ylimääräiset neopreeniliivit uintiosuudelle. Saimme varusteet reilusti alle listahintojen, mutta silti niihin upposi noin 300 puntaa rahaa. Ei paljon naurattanut. Olin varautunut myös pieniin yllätyksiin budjetin suhteen, mutta tämä oli aika kova isku kukkarolle. Sainpa kuitenkin sääntöjen mukaiset asut ja muut varusteet. Olimme valmiina kilpailuun.

Torstaiaamuna olo oli menossa taas huonommaksi. Päätin, että menisimme Torridoniin terveyasemalle. Terveysasemalla minut otti vastaan terveysaseman sairaanhoitaja. Hän kertoi, että lääkäri on vajaan tunnin päässä olevalla toisella terveysasemalla päivystämässä. Sain todella hyvää palvelua hänen varatessa ajankin puolestani kyseille terveysasemalle. Ajoimme iltapäivällä kylään, jossa terveysasema sijaitsi. Lähdin terveysasemalle autolla. Peter ja Jere jäivät kylän kahvilaan wifeilemään. Se oli meidän uusi harrastus, etsiä puhelinverkkoa ja wifi-yhteyksiä.

Wifin metsästystä
Itse istuin terveysaseman odotushuoneessa tuijottamassa kirjahyllyssä olevia esineitä mietteliäänä. Minut oli vastaanottanut hoitaja, joka kyseli henkilötietoni ja esitiedot lääkärille. Hänkin oli ollut todella ystävällinen ja avulias. Luultavasti paikallisten ihmisten ystävällisyys positiivisuus antoi vielä uskoa, että pystyn kilpailemaan. Suomessa olisin heittänyt jo pyyhkeen kehään, jos olotilani olisi ollut samanlainen. Tiedostin nytkin, että tässä olotilassa kilpailemiseen sisältyy suuria riskejä saada joku jälkitauti. Sydänlihaksen tulehdus ehkä todennäköisimpänä. Kilpailu tulisi olemaan kuitenkin 15 tuntia kestävä kova fyysinen suoritus. Olosuhteiden ja maaston ollessa kovat.

Elokuvaohjaaja ja mietintämyssy
Palasimme majoituksellemme taas kokemus rikkaampana ja antibiootit mukana. Nyt olisi reilut päivä parantaa itsensä paremmaksi. Onneksi Jere värkkäsi videoita ja muuta hauskaa niin mieli pysyi virkeänä sekä positiivisena. Peterin flunssa oli pysynyt hieman parempana kuin minun. Jerellä flunssa oli jo voitettu. Varusteet olivat valmiina ja nestetankkauksen olin aloittanut jo tiistaina. Köllikkäukko alkoi olla aika turvoksissa hiilihydraatista ja nesteestä. Nyt oli vain alettava valmistautumaan itse kilpailuun, Suomi 100 haasteeseeni. Se tulisi olemaan kovin haaste tähän mennessä olleista kilpailuista. Tämä on vasta kolmas triathlonkesäni ja olisin kilpailemassa kokeneiden kilpakumppaneiden kanssa. Taistelutahto alkoi nousta pintaan pikkuhiljaa.


tiistai 11. heinäkuuta 2017

Extreme triathlon Celtman 2017 - Osa 1/3: Matka Skotlantiin

Valmistelut olivat hieman muuttuneet: Celtman tiimi oli kutistunut neljästä kolmeen sairastumisen takia. Tilanne näytti muutenkin aika synkältä reissun kovan hinnan takia. Pelkästään siirtyminen Skotlannin pohjoiseen kolkkaan ei ole halpaa. Vuokra-autot tuottivat tuskaa isojen takuumaksujen takia. Skotlannin viikon majoituksessa oli hieman epämääräisiä piirteitä ja aloin jo epäillä ”gettohuijausta”. Olisi hyvin minun tuuriani tulla huijatuksi tällä tavalla. Mökki oli kuitenkin halvempi kuin yksikään B&B kilpailupaikan läheltä. Moni muukin asia vaati selvittämistä, joten otin töistä pari vapaa päivää, että ehtisin selvitellä asioita.

Veljeni Peter oli saapunut Savon sydämeen jo tiistaina ja matkamme jatkui torstaina kohti Helsinkiä bussilla. Jere siirtyi Helsinkiin omalla autollaan. Joku ihmettelee miksi ei menty samalla autolla?  Ongelmaksi muodostuu aina pyörälaukku. Pyörälaukku ja kolmen ihmisen matkalaukut eivät olisi sopineet Jeren autoon. Skotlannissa käytännöllisin ja halvin keino oli vuokrata kaksi pientä autoa. Toiseen pyörälaukku ja toiseen matkalaukut. Kilpailun aikana toinen auto on matkatavaroiden säilytyspaikka ja toinen toimii huoltoautona. Mökki piti luovuttaa kilpailupäivänä ja siirtyminen seuraavaan majoitukseen oli heti kilpailun jälkeen.


Lähtö Skotlantiin. Varkaus.
Matka Helsingistä alkoi todella huonosti nukutun yön jälkeen. Majoituspaikassamme Helsinki-Vantaan Forenomissa oli hyvä meininki, nimittäin naapurihuoneessa. Unet jäivät todella vähiin ja meidän herätys oli aamu neljältä. Olo oli kuin pölkyllä päähän lyödyllä ja kroppaa kihelmöi. Kurkkukin oli oudon tuntuinen. Söimme vauhdissa edellisenä iltana ostettuja eväitä ja siirryimme terminaali 2:een. Jere oli jo saapunut odottamaan meitä sinne ja matkamme kohti Skotlantia alkoi oikeasti. Vielä olisi monta mutkaa matkalla ennen määränpäätä.

Ensimmäinen siirtyminen oli Kööpenhamina. Odotusta Köpiksessä oli noin 6 tuntia. Näin jälkikäteen voin sanoa, että oli melkoista tuskaa hönöttää terminaalissa niin pitkä aika. Tunsin jo Helsingissä oireita jostain flunssan tapaisesta. Flunssa sai vallan kehosta, olo oli vielä huonompi. Äänikin hävisi pieneksi piipitykseksi ja minulla oli kuumetta. Jere valitti myös kuumetta ja flunssaista oloa. Ajattelin kuitenkin, että ei pidä alkaa murehtimaan, vaan keskittyä olennaiseen. Asioilla on tapana järjestyä ja pienet notkahdukset ovat osa elämää. Leuka ylös ja katse eteenpäin.


Ryhmäkuva Köpiksen lentokentältä ja Jeren matkaeväät.
Jere kuvasi matkalla pätkiä pieneen videoon, joka kertoisi matkastamme Skotlantiin. Pystyimme siis pitämään ihan hauskaa kaikesta huolimatta. Pitkä odotuskin palkittiin, kun sain tekstiviestin lähtöportista puhelimeeni. Siirtyminen kohti Skotlantia alkoi.

Edinburgh häämötti alapuolella ja kone aloitti laskeutumisen. Kaupunki ja maisemat näyttivät todella upeilta, kun kone tiputti korkeutensa pilvien alapuolelle ja pystyi näkemään laajemmin maisemia. Koneen renkaat tavoittivat lopulta kentän pinnan ja loppujarrutus alkoi. Matka Skotlantiin oli alkanut Helsingistä klo 04.00 ja nyt olimme Skotlannissa. Matkaan oli mennyt 17 tuntia ja nyt oli siirtyminen Invernessin lähellä olevaan majoitukseen, Hotelli Mackay´siin. Sitä ennen pitäisi vielä etsiä matkatavarat, autovuokraamo ja ajaa yli 3 tuntia. Ääni oli jo ihan loppu ja olo todella huono.  

Autovuokraamo löytyi pienen etsimisen jälkeen ja jono eteni kohti virkailijaa todella hitaasti. Autot oli vuokrattu Budgetista, mutta Aviksen virkailija otti lopulta meidät omalle tiskilleen. Sitten alkoi hitonmoinen pelleily luottokorttien kanssa, siinä meinasi hermot mennä rauhalliselta ja väsyneeltä mieheltä lopullisesti. Kaivelimme tietokoneet repuista ja alkoi rahan uudelleenjärjestelyoperaatio. Lopulta kaikki oli virkailijan mielestä ok ja täytyy sanoa, että eipä siinä olisi voinut muuta enää tekemäänkään. Opittiin se tästä episodista, että takuusumma lähtee auton kuljettajalta. Kenenkään muun luottokortti ei käy takuusumman maksuun. Aikaa tähän touhuun kului noin tunti.

Autot löytyivät helposti parkkipaikalta. Tarkistimme autojen kunnon ennen lähtöä huolellisesti. Vaikka autoissa oli täysi vakuutus ja olisimme kolhineet autoa, korvaus olisi ollut 1000 puntaa korjauskuluja. Mietinkin mikähän se 100 puntaa vakuutusmaksu sitten oli? Onneksi pääsimme jatkamaan kuitenkin matkaa, autojen nokat kohti pohjoista. Oli todella outoa ajaa autoa ”väärältä puolelta” ja ryhmittyä ”väärän puolen” liikenteeseen.


Jere tekee töitä.
Matkalla kohti majoitusta kävimme syömässä hieman ”kevyttä” urheilijan ravintoa kivassa pubissa. Skotlantilaiset ruokalistat olivat aika epäterveellisiä, mutta isoon nälkään mixed grill oli tosi hyvä valinta. Välittömästi ruuan jälkeen jatkoimme matkaa kohti pohjoista Jeren kuvatessa maisemia. Maisemat muuttuivat hienoimmiksi koko ajan mitä pohjoisemmaksi pääsimme. Meidän piti olla Mackay´s hotellilla ennen klo 22.00 ja olimme ennen siellä juuri ennen respan sulkemista 21.40.  

Ovi oli lukossa ja sisällä näkyi joku liivijengin ukko. Selässä oli jotain tekstiä Son´s of Anarchy-tyyliin. Vinkkasin kaverille, että tulisi avaamaan oven päästäksemme sisälle. Kaveri tuli ovelle ja yritin piipittää kaverille flunssan viemällä äänellä, että onko respa missä ja onko se vielä auki? Kaveri sanoi, että respa on viereisessä huoneessa ja on vielä auki. Ulko-oven viereisessä huoneessa olikin nuhruinen pöytä ja muita kalusteita. Kahden päätteen takaa löytyi tyttö, joka oli hotellivirkailija. Sanoin hänelle, että meillä oli varaus hotellissa kahdesta huoneesta ja tyttö näytti hämmästyneeltä. Onneksi oli tuloste mukana varauksesta, josta löytyi varausnumero kyseiseen hotelliin. Pienen etsinnän jälkeen hän löysikin varauksemme ja kertoi että huoneemme löytyy viereisestä rakennuksesta.

Ensimmäinen majoitus Skotlannissa
Siirsimme automme parkkiin ja purimme matkalaukut pois kyydistä. Kello oli jo puoli 11 eli suomen aikaan puoli 1. Olimme olleet matkalla noin 21 tuntia heräämisestä. Kävelimme kohti rakennusta ja musiikin ääni kasvoi. Huomasimme, että majoituksemme alakerrassa sijaitsee pubi ja siellä on joku esiintyjä. Toinen huoneemme sijaitsi heti pubin yläpuolelta ja toinen huone ihan yläkerrasta. Ensimmäisen huoneen oven avaus oli aika järkyttävä. Hyönteismyrkyn haju iski päin kasvoja. Huone oli kuuma ja alapuolelta kantautui järkyttävä meteli. Yläkerran huone oli onneksi ihan kelvollinen. Päätimme kantaa alemmasta huoneesta patjan ylimpään kerrokseen. Näin kaikki saisivat nukkua kohtuullisen yöunen, sillä yläkerran huone oli huomattavasti viileämpi, hiljaisempi ja siellä ei haissut voimakkaasti hyönteismyrkky.

Kävin vielä Peterin kanssa katsomassa skotlantilaista pubielämää ja joimme oluet. Jeren jäi nukkumaan huoneeseen. Olut toimi hyvänä unilääkkeenä, silmät alkoivat painua kiinni aika nopeasti oluen jälkeen. Lähdimme huoneeseen nukkumaan, sillä takana oli pitkä päivä ja huomenna olisi myös.


Ensimmäinen aamupala Skotlannissa.
Olimme lähteneet Mackays´s Hotellilta läheiseen markettiin ostamaan ruokaa Kenmooren majoitukselle. Ajelimme pitkin kapeita kyläteitä ja pääsimme isompaan kylään, jossa oli isompi marketti. Ostosten jälkeen suuntasimme nokan kohti Torridonia. Puhelimen navigaattori lakkasi toimimasta, mutta sijaintitäplä näkyi kartalla, jolla ei ollut paikannimiä. Kaksikaistaisen tien muuttuessa yhdeksi kapeaksi tieksi, aloimme hieman katselemaan toisiamme ja miettimään, olemmeko oikealla tiellä. Tie oli varmasti oikea ja pääsisimme varmasti Torridoniin. Nyt kuitenkin heräsi kysymys: missä majoitus sijaitsee tarkalleen? Ongelmaksi oli muodostunut internet. Ei ollut internettiä. Sitten hävisi puhelinverkko! Miten saisimme yhteyden avaimen luovuttajiin? Yhteystiedot olivat sähköpostissa ja internet ei toiminut. Muistin mökin sijainnin suunnilleen kartalla. Mökki sijaitsi meren rannalla, Kenmooren kylän liepeillä. Tarkalleen ottaen hieman ennen Kenmoorea. Meillä ei ollut edes karttaa ja lähdimme seuraamaan meren rantaa. Pidimme huolen, että meri olisi koko ajan näkyvissä. Huolestuttavaksi asian teki, kun eräs vanha paikallinen mieskään ei tunnistanut mökkiä. Jännää tämä matkustaminen.


Torridonin kylän muistomerkiltä.

Mökin etsintää jossain
Olimme koko matkan ihastelleet upeita vuoria ja maisemia. Nyt alkoi kuitenkin hieman epätoivo hiipimään puseroon, kun tie jatkui ja tutun näköisiä mökkiä ei näkynyt missään. Ajattelin kuitenkin, että Kenmooressa olisimme paljon viisaampia. Turha hätäillä ennen sitä, vielä oli aikaa sovittuun avaimen luovutukseen. Joka oli siis kello 16.00, kellon ollessa jotain 15.40. Ajoimme tietä eteenpäin ja teimme välillä tilaa vastaan tulevalle liikenteelle. Alkoi vielä sataa vettä. 3 suomalaista miestä etsii mökkiä Skotlannista meren rannalta. Avainsanat olivat siis Kenmoore ja Graig Cottage. Aika epämääräistä meininkiä. Jere ja Peter olivat jo sitä mieltä, että olimme ajaneet ohi mökistä. Sanoin kuitenkin Jerelle, että Kenmoore on kylä, mitä ei olla vielä ohitettu. Mökki sijaitsee jossain ihan Kenmooren lähellä.


Vähän eksyksissä. Urpoja jossain ylämailla.
Lopulta näimme Kenmooren kyltin. Ajoimme ”kylälle” kysymään neuvoa. Kylällä oli noin 11-12 taloa. Siellä ei näkynyt yhtään elonmerkkejä. Laitoimme autot parkkiin ja kävin koputtamassa erään talon ovelle. Paikallinen rouva avasi hieman epäröiden oven meille epämääräisille matkalaisille. Kerroin millä asialla olemme ja rouva tunnisti mökin sekä sen meille vuokranneet henkilöt. Se oli suuri helpotus. Olimme ajaneet mökin ohi ja se oli meren rannalla rinteessä. Kun katsoimme merelle päin, mökki näkyi rinteessä upealla paikalla. Kiitimme rouvaa tiedoista ja lähdimme ajamaan kohti mökkiä.

Mökki Kenmooressa

Maisema mökiltä merelle
Olimme aika tarkkaan kello 16.00 mökillä. Meidät vastaanotti joku muu kuin mökin vuokranantaja. Hän antoi meille avaimet ja kertoi meille lyhyesti mökin toiminnoista. Saimme ohjeet myös pine martenista, jota piti ruokkia joka päivä. Pine marten on näädän näköinen eläin ja myöhemmin selvisi, että myös erittäin harvinainen. Oli kuulemma harvinaista nähdä pine marten tai edes jälkiä tästä veijarista. Me näimme tämän kaverin jo samana iltana hillopurkilla.

Skotlannin harvinaisin eläin pine marten.
Oli mahtavaa olla viimeinkin kohteessa. Matka oli ollut pitkä eikä mökki ollutkaan ”gettohuijaus”. Vaikka olo oli todella huono, olin onnellinen. Maisemat kuistilta olivat kuin postikortista. Nyt alkoi valmistautuminen kilpailuun ja flunssan parantelu. Oli mukava seurata Jeren ja Peterin ilmeitä. Taisivat hekin tykätä näkemästään.